Saska Saarikoski pohtii kolumnissaan holhousyhteiskuntaa käyttäen esimerkkinä tupakointia ja yksilön oikeuksia tupakointiin (HS 9.5.2019). Kimmoke kolumniin tuli brittiläisen ajatuspaja IEA:n valinnasta, jossa Suomi sai ehdottoman ykkössijan holhousvaltiona. Luen mielelläni Saarikosken kolumneja hyvän kynän käytön ja oivaltavan, lukeneisuuteen perustuvan ajattelun takia.

Nyt kuitenkin joku tökki. Tupakointiesimerkkikö? Näin voisi ajatella, koska olen vuosikymmeniä tehnyt vapaaehtoistyötä tupakoinnin vähentämiseksi. Olen ollut lainvalmistelijoiden kuultavana ja saanut näkemyksiäni läpi. Muutokset ovat olleet sitä mitä IAE ja Saarikoski kutsuvat holhoukseksi.

Kolumni sai aikaan minulle korvamadon. Juuri sellaisen mitä toivon aikuisten aiheuttavan lapsille ja nuorille ehkäisemään tupakointia ja ammattilaisten aikaan saavan aikuisille tupakoitsijoille; jäävät pohtimaan tupakointia. Miksi tupakoin, vaikka juuri sanoin lääkärilleni, ettei siinä ole mitään järkeä ja tiedän kaikki sen vaarat? Tupakoija ei halua tätä pohtia. Kun hän palaa toistuvasti kysymykseen, hän lopettaa.

Korvamatoni ei tullut tupakoijan oikeuksien rajoittamisesta vaan holhousyhteiskunnasta. Holhous, tässä ilmeisesti rajojen asettamista toisille hänen tahtonsa vastaisesti. Holhoukseen määrätään ihmisiä, koska nähdään, etteivät he pysty huolehtimaan itsestään ja vastaamaan päätöksistään.

Holhouksen vastakohta on vapaus toimia oman tahtonsa mukaan. Mitkä ovat ne tilanteet, jossa voin tehdä vain oman tahtoni mukaan? Lait säätelevät toimintaani; älä varasta, äläkä tapa. Myös moraalikäsitykset kertovat itselle mitä asioita ei tehdä vain oman tahdon mukaan. Huomioimme läheisten ja ympäristömme tahtoa tehdessämme valintoja.

Holhousyhteiskunta siis kertoo siitä, että tehdään lainsäädäntöä asioista, joista voisi antaa yksilön tehdä päätökset. ”Holhouslainsäädäntö” on pääasiassa seurausta kysymyksistä, jossa yksilön toiminta voi olla haitaksi muille. Jäin pohtimaan mitä asioita itse koen olevan holhouslainsäädäntöä. Tyhjällä suoralla tiellä köröttäessä, mietin miksen voi ajaa haluamallani nopeudella. Kun ajan vilkkaassa liikenteessä rajoitusten mukaan ja joku toinen ajaa pahimmillaan puolitoistakertaisella nopeudella aiheuttaen melkoisen vaaran ympäristölleen, hyväksyn nopeuksia rajoittavan lainsäädännön. Kun ajan Kehä II aamuruuhkassa madellen ja porukka ajaa vasenta kaistaa jonon ohi ja oikeaa bussikaistaa saman jonon ohi, molempien kiilatessa jonoon, mietin keitä ovat nämä etuoikeutetut, jotka hidastavat meidän kaikkien matkan tekoa aiheuttaen kaikille vaaratilanteita. Hurjimmissa kiilauksissa toivon myös, että poliisi olisi paikalla huolehtimassa holhouslainsäädäntömme täytäntöönpanosta.

Rikas voinee tehdä rahoillaan mitä vain. Vai voiko? Ostaa verovapautta? Aiheuttaa ympäristötuhoa? Näissäkin puolustaisin suomalaista holhouslainsäädäntöä. Onko yksilöllä oikeus ottaa loputtomasti pikavippejä? Ehkä jossain maailmalla, mutta ei Suomessa, koska yhteiskunta tulee tukemaan talousvaikeuksissa olevaa. Siksi kaikilla ”maksajilla” tulee olla oikeus vaikuttaa korvaustilanteiden syntyyn. Hyvinvointiyhteiskunnan, jota useimmat meistä puolustavat, yksi peruspilareista on lainsäädäntö, joka huomioi yhteisen hyvän joskus yksilön päätösten edelle. Hyvä niin.

Laitan siis jatkossakin pohdinnoissani yhteisölle koituvat haitat yksilön saaman vapauden edelle, kun pohdin yhteiskuntamme kehittämistä. Kun kuuntelen nykyistä, ajoittain kiihkomielistä, ilmastokeskustelua, uskon, että pian on lainsäätäjän pöydällä suuria yksilön vapauksia rajoittavia lakiesityksiä. Toivon, että niidenkin päätösten jälkeen voin puolustaa yhteisöä suojelevaa lainsäädäntöä ilman, että koen sitä holhouslainsäädännöksi